Pitäisi kai olla ylettömän ahdistunut siitä, että kirjoittaa tavattoman hitaasti, mutta yritän pyristellä vastaan. Alkuvuoden olen nimittäin kuluttanut sen ihmettelyyn, miten ilmaisu ymmärretään käsityötaiteen perusopetuksessa. Tai se alkoi oikeastaan jo loppuvuonna, kun sain tilaisuuden puhua aiheesta Käsityönopetuksen kehittämispäivillä. Esitysten tekemisessä olen jo suht nopea, mutta kirjoittamisessa en tosiaankaan. Mulla on sitä paitsi ihan kuolematon metodi. Riippumatta siitä, mihin ja kuinka pitkä (tieteellinen, pedagoginen) teksti olisi saatava aikaan, en jostakin kumman syystä malta pysyä ennalta suunnittelemassani ruodussa vaan tavoittelen läpikotaista ymmärtämystä aiheesta. Tietäen varsin hyvin, että se on paitsi mahdotonta myös järjetöntä jo pelkästään siksi, että maailma on koko ajan kesken ja hyvä niin.
No, tästä pinttymästä johtuen, mulla on kohtuullinen varanto keskeneräistä tieteellistä löpinää, josta "ihan pienellä viilauksella" saisi artikkelin tai pari. Nyt on just semmonen tilanne päällä tän ilmaisun kanssa. Ylimäärästä on ja jos vanhat merkit yhtään pitää paikkansa, ylimääräinen ei jalostu lopputuotteeksi. Mä tiedän, että kaikilla tutkijoilla on keskeneräistä kamaa odottelemassa, mutta luulen, että mulla kuluu aika paljon enemmän aikaa turhiin juttuihin kuin tosiammattilaisilla.
Tulee sitä onneksi jotakin valmista ja se tuntuu ihan uskomattomalta. Mun ja Tiina Heinosen yhteisartsu Art making as an act of theory kirjaan Art and Social Justice Education. Culture as Commons on kaiketi jo julkaistu. En ole vielä nähnyt teosta livenä enkä tiedä milloin sen saan käteeni, mutta on kyllä makeeta olla mukana tuollaisessa opuksessa. Culture as commons, social justice education. Allekirjoitan täysin kirjan idean ja just tollaista haluan olla osaltani edistämässä. Julkkarit on 16.2 tuolla rapakon takana. Ehkä me kohotetaan Tiinan kanssa maljat, kun kirja saapuu tänne periferiaan. Ihan hyvä idea siinä meidän artsussakin on, teoria-käytäntö -jaon purkamista pohditaan...mutta...olisin halunnut tanakampaa käsitteellistystä, joka tuohon kirjaan ei ymmärrettävästi sovi, kun sillä halutaan tavoittaa kentän opet. Ja tiedän kyllä, että mä olen varsin kuivanrapeaan taipuva ja, ja....kauhee itsekritiikki nyt lainehtii ylitseni...
Jos lopputuloksen konkretisoituminen saa aikaan epävarmuutta, itse prosessi oli kyllä aivan superhieno kokemus ja se, että Tiina lähti tekemään mun kanssa tuota juttua. Se lähti ihan siitä, kun HYssä opetin kässä- ja köksänmaikoiksi opiskeleville kulttuurintutkimuksen metodologiaa ja yritin saada opiskelijat näkemään, että teoria on käytäntöä ja käytäntö teoriaa. Että tutkimuksen tekeminen ei ole sellaista, että kirjoitetaan taustalle ekaksi "teoriaa", joka sitten empirian avulla todistetaan tai että olisi jotakin kiveenhakattuja paradigmoja, joita luettelemalla osoitettaisiin oppineisuus. Et ihan itte voi niinkun ajatella ja pieni problematisointi tekee gutaa. Teetin aluksi esseetehtävää, mutta se ei jotenkin funkannut. Musta tuntui, että täysin fiksut ihmiset menivät tutkimuksen edessä jotenkin ihan jumiin ja kadottivat kykynsä ajatella ja olla oma itsensä.
Jotenkin sitten kekkasin kehittellä semmoisen materialisointitehtävän, jossa opiskelijoiden piti valita omalta alaltaan jokin problematiikka ja analysoida sitä soveltaen joko artikulaatioteoriaa, diskurssianalyysia tai interesektionaalista analyysia. Ideana oli materialisoida analyysi muuhun kuin kirjalliseen asuun ja yhteinen otsake oli "kriittinen katse". Tuotokset niinä kahtena kertana kun näin opetin olivat ihan ässiä ja tuntui, että opiskelijat tavoittivat jotakin olennaisempaa kuin kirjoittamalla esseitä. Varmasti opettajakin kehittyi paremmaksi, mutta kokemusteni mukaan tt-aineiden opiskelijoille kirjoittaminen ei ole se läheisin tapa ajatella ja ilmaista ajatuksiaan. Mä jotenkin järkeilin, että materialisoinnin kautta oli myös mahdollista saada itsevarmuutta käyttää omaa ääntään myös tutkimushommissa. Materialisointitehtävässä oppi mahdollisesti myös sitä, että taito- ja taideaineet ei ole vain teknistä toteuttamista vaan niiden avulla pääsee kiinni itseen ja toiseen, ymmärtää, löytää uusia merkityksiä. Ja että käsityöllä käsitteellistämällä on myös vaikutuksia. Ja että tieteessä on kysymys ihan samoista jutuista. Ja että muut ilmaisumuodot kuin kirjoittaminen ovat aivan yhtä arvokkaita. Ja, ja, ja...(oli se vaan niin hiano tehtävä)
Tiina oli mun kurssilla ja teki Saara Kumpulaisen kanssa aikas makeen ja ajatuksia herättävän teoksen Danny - Armi -teoksen, jossa analysoitiin käsityöhön liittyviä stereotyyppisiä sukupuolijäsennyksiä ja re-artikulaation idealla pyrittiin katsomaan niitä toisin - ja saada katsojakin havahtumaan toisinajatteluun. Stereotyyppinen maskuliinisuus ja feminiinisyys voidaan re-artikuloida vaikka laittamalla tummaan pukuun sonnustautunut Danny virkkaamaan pitsiä. Kuvan äärellä voi miettiä, miksi pitsi ja Danny ovat erikoinen yhdistelmä. Kun virkkaavan Danny rinnalle tuo erään tekstiilityönopettajan ajatuksen: "Poikien ja tyttöjen kätevyydessä on eroja. Koska pojat ovat tottuneita tekniseen työhön, he käsittelevät nuppineuloja kuin nauloja", voi miettiä käsityksiä "normaalista", miten niitä uusinnetaan ja miten kulttuurisia jäsennyksiä voisi rakennella toisin. Mitä kaikkea onkaan taustalla, kun puhutaan käsityöstä ja sukupuolesta.
Tämmöinen re-artikulaation idikselle perustuva praksiksen pedagogiikka olisi minusta aivan mainio lähtökohta kaikessa tt-aineiden opetuksessa (ja kaikessa opetuksessa!) ja siihen se pöytälaatikkoartsunikin tähtää, tuohon nyt ilmestyneeseen tuntui tarttuvan vain raapaisu, tukku käsitteellistystä ja muutama "ylimääräinen" argumentti tallentui artsun ensimmäisen arviointikierroksen jäljiltä kovalevylle ja siitä mun piti yli vuosi sitten kirjoittaa "nopsasti" artsu johonkin kv-journaaliin tyrkylle. No en saanu aikaan ja pahast pelkään, että tälle ilmaisumassalle käypi hieman samoin...Toisaalta, "nopsasti kv-journaaliin"...öööö...
