Avoimuus ja ääni

Joululoma takana. Ihan oikea tauko työstä, joka tuli kyllä tarpeeseen. Elämäni kun pyörii tätä nykyä pikkurataa Helsingin ja Tampereen väliä reissatessa ja ajatukseni ovat täyspäiväisesti pedagogiikassa ja käsityönopetuksessa. Öisinkään ei tahdo päästä rauhaan. Vaikka olinkin ihan raato ja vaikka pääkoppani oli ihan ylikierroksilla, oli kyllä mahtava syksy. Klisee, klisee, mutta opiskelijat ovat aika mainioita. Heistä saan energiaa.

Ensimmäinen junamatka alkuviikosta Helsinkiin oli kyllä karmaiseva. Taasko se alkaa, ei tässä ole järkeä. Ainainen väsymys ja kassien raahaaminen. Junien odottaminen. Kallistakin. Onneksi olen innostuvaa sorttia. Putkessa ollaan taas ja uusia tuulia yritetty kehitellä keväälle. Täytyy pitää vaan kiinni omasta ajatuksesta ja yrittää elää hitaasti kiireessä. Ja muistaa syödä. Sitten jaksaa.

Mutta ei se väitöskirja kyllä etene laisinkaan. Onko niin väliä? On ja ei. Mutta.

Hyväosaisena pohjoismaalaisena olen jälleen kerran pohtinut, mikä hitto tässä maailmassa on merkityksellistä. Mihin mun olisi järkevää käyttää energiani? Mihin mun panosta tarvitaan? Niin hemmetin usein tuntuu, että me täällä pohjoisemmassa pyörimme niin omissa mehuissamme? Suomi, suomi, suomi. Ihan kuin olisimme joku hemmetin saareke. Olemme yksiä suuria pelkureita. Minä olen pelkuri. Miksi on niin helppoa ajatella vain omaa napaa? Lisää rahaa, lisää rahaa. Mulle, mulle.

Missä on solidaarisuus? Miksi ketään ei tunnu kiinnostavan sosiaalisesti oikeudenmukaisemman maailman rakentaminen? Miksi mua kiinnostaa, mutta en vaan tee mitään? Mitä se jokin olisi? Ottaa asia puheeksi opettajankoulutuksessa? Rakentaa opetuksesta sellaista, että tulevat opettajat saisivat välineitä nähdä juurille? Taistella sitä vastaan, että emme aseta hintalappua koulutusviennille, alennu brändäämään ajatuksiamme tai pahimmoillaan laittamaan niihin kopiraittimerkkiä? Miksi me kässytkin tapaamme puhua "näkyvyydestä" miten me nyt näkyisimme niin, että olisimme haluttavia? Kässy-sanaakaan ei saisi kaiketi käyttää, koska se alentaa arvoamme. Ei tee hyvää brändille. Aha. Voisimmekohan nyt satavuotisjuhlan kunniaksi pysähtyä ja miettiä, kenelle me haluamme näkyä ja kenelle haluaisimme brändimme kuuluvan? Aika rajattu taitaa olla se kohderyhmä.

Onneksi on olemassa paljon ihmisiä, jotka tietoisesti käyttävät tietämystään ja osaamistaan niin, että maailmasta tulisi sosiaalisesti oikeudenmukaisempi. Kässytkin.

Mutta Wikileaks. Merkityksellisin organisaario sitten...ööö...ei tule mieleen. Mutta meidän pitäisi olla huolissamme. Alun innostus on kääntymässä jenkkien (?) painostuksesta median(kin) hiljaiseen hissutteluun. Tila, jonka wikileaks avasi, uhkaa sulkeutua. Miksi uutinen siitä, että Israel on tietoisesti pitänyt palestiinalaisia nälässä hukutetaan johonkin mainosten sekaan pikkujutuksi? Kansallisen televisiokanavan "pääuutiset" on jo ajat sitten muuttunut vitsiksi. Mitä ajattelemme siitä, että ne muka-avoimet sosiaalisen median välineet eivät olekaan niin avoimia? Miksi mediassa ei ole tilaa keskustelulle siitä, että demokratian nimissä toisen maalla olevat sotilaat pelaavatkin siellä reality-roolipeliä? Miksi emme reagoi ilmiselviin ihmisoikeusloukkauksiin? Miten ihmeessä Tunisiankin tilanteessa meille merkityksellintä tuntuu olevan se, että sinne ei nyt pääsekään lomailemaan?

Iso kysymys on, miten ymmärrämme demokratian? Eivätkö sananvapaus ja avoimuus olekaan enää merkityksellisiä? Suomessa(kin) demokratian idea katoaa yhä kauemmas, mutta sananvapaudesta lienee jäljellä vielä roppakaupalla. Lupaukset ovat mänttejä, mutta minä lupaan olla tänä vuonna 2011 hieman rohkeampi ja käyttää ääntäni. Toivon myös, että voin omalla toiminnallani tehdä tilaa toisten äänille ja toteuttaa mahdollisimman avointa politiikkaa kaikessa mitä teen.

Ja sitten kun se junamatka rupeaa ärsyttämään, yritän muistaa esimerkiksi Bradley Manningin.